"Korkeakulttuurin harrastajat ovat pohtineet, miten pitäisi suhtautua nyt kaikkialla olevaan Käärijään. Siksi lähetin sähköpostia ja linkin Cha-cha-chahan kriitikolle, jonka sydämenasiana on aina ollut valvoa, millainen kulttuuri kansalle on sopivaa. August Ahlqvist vastasi ystävällisesti, ja välitän tässä nyt joitain katkelmia hänen pitkästä ja perusteellisesta arviostaan.
”Runomitta, sointu, kielellinen kaunistus” ovat kaikki tekijälle aivan tuntemattomia asioita, Ahlqvist aloittaa kritiikkinsä, joka keskittyy pääasiassa sanoitukseen.
”Kieltä ei näy tämän kirjoittaja kuitenkaan vielä tuntevan. Hän leikkelee nim. sanoja niinkuin äkkinäinen nauriin-listijä nauriita.” Tässä Ahlqvist viittaa tässä tyylilajissa varsin yleiseen ilmiöön, jossa sanan viimeinen tavu päätetään konsonanttiin (”takana” sijasta ”takan”). Ahlqvistin mielestä Käärijää kuunnellessa luulisi, ”ett’ei Suomella ole kirjallista kieltä, ei kieli-oppia eikä sääntöjä, vaan että Uusmaan poikkinainen ja törkeä murre nyt on korotettu kirja-kieleksi”. Oletan Ahlqvistin paheksuvan erityisesti sitä, että Käärijä ei sano ”niin kuin” vaan ”niinku”. Tämän vuoksi Ahlqvistin mielestä Käärijän pitäisi menestyäkseen oppia ”kieli-opista ja muusta kirjallisuudesta, kuinka Suomen kieli on kirjoitettava. Sitten laulakoon niin, että vaarat raikuu!”
Ahlqvist myös paheksuu sitä, että teos ylipäätään julkaistiin, sillä se ”ei ollut ainoastaan vailla kauneutta, vaan oli se, raa’asti kuvatessaan raakaa, myös tosiasiallisesti ruma ja sitä paitsi vielä varsin ikävä”. Ahlqvist on kyllä tietoinen, että tästä arviosta voi nousta somemyrsky. ”Tästä arvostelusta huudettaneen selostajalle oi ja voi; mutta hänen vakaumuksensa on, että jokainen, jolla on hiukankaan kauneustajua, – mitä minä sanon, kauneustajua! ei, ainoastaan hitunen säädyllisyydentajua – on yhtyvä tähän arvosteluun.” Hän ei myöskään usko teoksen saavuttavan globaalia menestystä: ”Tätä ennenkuulumatonta raakuutta ei voi kääntää millekään sivistyskielelle.” Todettakoon, että tästä on jo tehty ainakin englannin- ja espanjankieliset käännökset, ja lisää lienee tulossa.
Ahlqvist on myös huolissaan Käärijän välittämästä Suomi-kuvasta, sillä se on ”suomalaisen rahvaamme ilkeää häpäisyä”, todellisuudessa nimittäin ”tämä rahvas ei ole missään sellainen, eikä ole koskaan ollutkaan sellainen kuin tämän” laulun esittäjä, vaan ”hiljainen, vakaa kansa, joka on raivannut ja yhä edelleen raivaa maamme korvet viljelykselle”.
Näin kiinnostavia näkemyksiä esittää yksi maineikkaimpia kriitikoitamme. Kannattaa kuitenkin muistaa, että hän ei ole kulttuuriarvioissaan aina ollut aivan oikeassa, esimerkiksi Aleksis Kivi on hänen arvioistaan huolimatta saanut jossain määrin arvostusta.
-------------------------------
Long Playn Perjantaikirje:
Olen Käärijän pauloissa
Rakas Long Playn ystävä,
Hauskaa kyllä viimeksi kun kirjoitin tuollaisen otsikon, nimen tilalla luki Tytti Yli-Viikari. Olin silloin jäänyt totaaliseen Yli-Viikari-koukkuun. Hänen hahmonsa oli niin hämmentävän epäsuomalainen ja ristiriitainen: kohun keskellä oudon rauhallinen ja todella hämmentävällä pokalla varustettu. Puhuin Yli-Viikarista päivät läpeensä. Hänen ajattelemisensa antoi minulle puuhaa.
Pari viikkoa sitten huomasin puhuvani Käärijästä, koko ajan. Huomasin sanovani, kuten Yli-Viikarista, että tässä on nyt jotain ”epäsuomalaista”.
Euroviisuihin Suomessa on nimittäin aina suhtauduttu niin kuin ei lainkaan ymmärrettäisi, mistä siinä on kyse. Kuten Oskari Onninen huomautti kolumnissaan, viisuja on meillä pidetty laulukilpailuna, ”johon suhtaudutaan ironiattomalla kansallismielisyydellä”.
Totta tämä. Mutta nyt minusta tuntuu, että jokin on toisin.
Joitain viikkoja sitten euroviisuharrastuneisuudestaan tunnettu ystäväni tuli käymään Long Playn toimistolla ja ilmoitti, että Suomella on kerrankin ehdokas, joka voisi menestyä.
Katsoimme videon. Se oli samastuttava ja viehättävä. Turpiin ottaminen rankan työviikon kuvauksena nauratti, artistin asu ja olemus olivat täyttä euroviisua, ja se vaihe biisissä, kun lähdetään tanssimaan, synnytti halun tanssia.
Huuma alkoi levitä. Huomasin, että nyt ehdokkaasta pitivät todella monet ikään, musiikkimakuun, sukupuoleen, mihinkään katsomatta. (Jonkin verran ilmeni nurinaa ”alkoholimyönteisyydestä” ja siitä, että ”entä lapset”, mutta olen kai aika alkoholimyönteinen ja mietin myös, että nurisijoilta taisi mennä ohi se vaihe, kun kaikki Suomen Antti Tuiskua rakastavat taaperot lauloivat päiväkotien pihoilla ”mun on pakko twerkkaa että saisin fyrkkaa”, riemukkaasti pienillä hennoilla äänillään).
Ajattelin, että kohta tämä varmaan menee överiksi ja sitten taas hävettää. Suomessa ei ole koskaan osattu lopettaa ajoissa, jos joku ulkomaalainen noteeraa meidät. Ja nyt ulkomaalaiset totisesti noteerasivat. Yritin pysytellä viileänä, mutta pari viikkoa sitten löysin itseni selostamassa suu vaahdossa, miten se Käärijä on hahmona jotenkin niin ihana: samaan aikaan vantaalaiskundien kaveri ja lasten satuhahmo, samaan aikaan rallienglantia puhuva höpsö ja tanssivan yläkroppansa katseelle altistava homoikoni – ja vielä kykenevä samanaikaisesti sekä ironisoimaan että rakastamaan nousuhumalaa (kyllä, molemmat ovat mahdollisia!) – ja kuinka sen hampaatkin vilkkuvat niin somasti kun se hymyilee, miten me onkaan onnistuttu nostamaan ehdokkaaksi tällainen täysin jaettava tyyppi.
Jaettava, kyllä! Somevirrassani on tuttu kielentutkija, joka iloitsee kappaleen olevan ”dialogipartikkelin ylistyslaulu” (niinku). On kaverin pieni lapsi, joka näkee nyt Käärijän joka paikassa, esimerkiksi vastaantulevassa koirassa, tai puussa, jonka oksisto laskeutuu kuin otsatukka. On eräs tuttu euroviisufani, joka elää nyt vuoden parasta aikaa, raportoi päivittäin olevansa vain niin onnellinen. On myös kuormittunut ystäväni, jonka mielenterveyden viisufanien Youtubeen tekemät Käärijä-reaktiovideot ovat viime viikkoina pelastaneet.
Ja sitten vielä kaikkien niiden työpaikkojen kaikki aikuiset tekemässä noloja tanssivideoita someen, kanttori soittamassa uruilla cha cha cha, runoilijat ja kriitikot arvioimassa sanoitusta, Kotilieden piña colada -reseptit, vihreät kuulat, itse askarrellut asut sekä oma lapseni, joka soittaa ja huutaa puhelimeen ÄITI S-MARKETISSA MYYDÄÄN KÄÄRIJÄMUKEJA. Kulta, mä tiedän.
Palataan ”epäsuomalaisuuteen”. Se liittyi alun perin mielessäni siihen, että Käärijä on nähdäkseni Suomen ensimmäinen euroviisuedustaja, joka oikeasti sopii euroviisujen ideaan täydellisesti. Se idea kun on aiemmin mainitun ”ironiattoman kansallismielisyyden” täydellinen vastakohta.
Viisut ovat hupsu poikkeama eurooppalaiseen arkeen, ja sellaisena kokoluokaltaan aivan järjetön. Tämä on tapahtuma, johon autoritäärisimmätkin vähemmistövainoajavaltiot lähettävät drag-artisteja kilpailemaan karnevalististen viisufanien ja kansainvälisen homoyhteisön suosiosta. Riemujuhla, jossa heilutetaan kansallisia lippuja mutta yhdessä, ja ne liput voi vaikka vaihtaa vierustoverin kanssa, jos siltä tuntuu – tai valita sateenkaarilipun, jos kansallisvaltiot eivät niin nappaa. Hauskaa myös, että kaikki tämä tapahtuu juuri nyt maassa, jonka populistit irrottivat huijaamalla Euroopan unionista. Nyt siellä larpataan muutaman päivän ajan todellisuutta, jossa Eurooppa on yhteinen leikki ja ilon ja rakkauden ja yhdistymisen idea. Kaikki mukaan, vaikka olisit Australia!
En ole itse viisufani siinä mielessä, että seuraisin eri maiden ehdokkaita tai muistaisin eri vuosien kappaleita, mutta olen aina rakastanut euroviisujen konseptia. Se on jotain niin hyväntahtoista ja pähkähullua, että sitä ei osaisi päästään keksiä. Muistan kuinka eräs amerikkalainen kaverini, keski-ikäinen homomies, kertoi, miten löysi viisut ensimmäistä kertaa. Hämmentynyt mitä ihmettä tämä oikein on oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Pan hän matkusti Eurooppaan huiskuttamaan itsekin.
Tuli tässä mieleen, että ehkä en ollutkaan Käärijän pauloissa siksi, että hänen hahmonsa on epäsuomalainen vaan päinvastoin – koska tämän yhden kerran tuntui, että Suomen ideaan voi mahtua kaikenlaisia ihmisiä. Eikä sitä tarvitsisi ottaa niin vakavasti, niin ironiattomasti!
Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Julkisessa puheessa on riittämiin pahantahtoisuutta, tahallista väärinymmärtämistä ja jakautumista leireihin. Samaan aikaan kun hallitusneuvottelujen julkinen ”keskustelu” on sellaista, että tekee mieli sulkea Twitter ja koko internet ja kaivautua jonnekin hyvin syvälle, on äkkiä tämä hetki aikaa liehuttaa lippua ilman, että se tarkoittaa jonkun toisen lipun tallaamista.
Toisin kuin vaaleissa tai edes jääkiekko-ottelussa, Euroviisuissa voi kannattaa useampaa ehdokasta rikkomatta lakia tai maailmanjärjestystä. Onninen kirjoitti, että Käärijän ei toivoisi voittavan, koska emme osaisi hoitaa sitä kunnialla. Voi se varmasti olla niinkin, mutta nyt on hetki ennen pisteiden laskua, ja se on hetkistä paras!
Parhain terveisin,
Anu Silfverberg
Toimituspäällikkö
Long Play
----------------------
Käärijän rallienglannista:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti