ANKERIAAN TESTAMENTTI

Näillä ijillä kandee tehdä testamentti. Mutta myös lukea niitä. Olen pari lukenut hiljattain. Uuden testamentin ja tämän Ankeriaan testamentin. Kumpaakin suosittelen.

Ankeriaan kertomuksessa vierailevat isot nimet.

Jo antiikin Kreikan suurfilosofi Aristoteles oli ankeriaan edessä hämmentynyt. Hän halusi luokitella kaikki luontokappaleet, mutta ankerias tuotti vaikeuksia. Aristoteles päätyi päättelemään, että ankeriaat syntyvät mudasta.

Ankeriaskysymyksen ydin on se, ettei täysikasvuisia ankeriaita ole nähty Sargassomeressä, mutta sieltä ankeriaan pienen alkumuodon, läpikuultavan pajunlehden tiedetään ajelehtivan matkaan. Aristoteles jo oli tutkinut ankeriasta. Yhdeksäntoistavuotias Freud tutki Triestessä ankeriaan sukuelimiä, hän halusi löytää sen kivekset. Ei onnistunut, sillä ne kehittyvät vasta kun ankerias tarvitsee niitä, ei silloin kun Freud niitä syynäili. Ankeriaasta tulee se, mikä siitä pitää tulla, silloin kun aika on käsillä.

Eräs monista ankeriasta tutkineista on Rachel Carson, Äänettömän kevään kirjoittaja, yhdysvaltalainen biologi. Hänen tavastaan tutkia ankeriasta, ei vain laboratoriotutkimuksin, vaan eläytymällä, mielikuvituksella Patrik Svensson kertoo kirjassaan. Se eläinten inhimillistäminen, johon Rachel Carson syyllistyi, oli tietysti täysin tarkoituksellista, ja sillä oli oma tarkkaan mietitty tavoitteensa. Samaistumalla ankerias saa olla ankerias, edelleen arvoitus mutta ei täysin vieras.

Kiinnostavasti kirjailija miettii ihmisen aikakäsitystä, elämän mittaista selkeää biologista kelloa verrattuna olentoon, jonka elämä koostuu monesta muodonmuutoksesta. Ankeriasta tutkineet ovat havainneet, että sen elämä voi olla hyvin eri pituinen. Ei ole mitään näkyvää kaavaa sille, milloin se päättää palata Sargassomerelle.

Kokeeko tällainen olento ylipäätään ajan eteenpäin menevänä vai onko aika enemmänkin olotila? Onko sillä aivan oma ajanlaskunsa, toisenlainen kuin meidän? Ehkä se on meren ajanlasku?