KLASSISESTI

Luciano Pavarotti ja Antonio Tonini neuvostojen maassa 1964.

Tommi Uschanov kirjassaan Sininen tango (2017): "Klassinen musiikki muuttui meidän tuntemamme kaltaiseksi klassiseksi musiikiksi vasta 1800-luvun alun ja 1900-luvun alun välisenä vähän yli sadan vuoden aikana. Eikä se muuttunut itsestään, vaan voi sanoa, että se klassistettiin." 

Erkki Melakoski toimittamassaan kirjassa Rytmimusiikki (1970) lainaa Adam Carsea´a (sic!): "Hoviorkesterit vastasivat samalla kertaa meidän aikamme konserttiorkestereita, tanssiorkestereita, teatteriorkestereita ja ravintolaorkestereita. Säveltäjä ei menettänyt arvonantoaan, vaikka hänen musiikkinsa tulikin suosituksi."

Ja Melakoski itse jatkaa:

"Toisin sanoen taidemusiikin ja viihteeksi tarkoitetun musiikin välistä rajaa ei ollut. Vasta 1800-luvulla säveltäjät alkoivat hengittää syvään nenän kautta ja nähdä metafyysisiä unia, jotka huipentuivat jumalia ja joutsenia syleilevään ajatukseen musiikista filosofisten 'totuuksien' tulkkina ja eettisen voiman ilmentäjänä. Yleisön - vaikka kuinkakin valitun - viihdyttämistä ei enää pidetty arvokkaana päämääränä. Tämän kehityksen nimekkäin puolestapuhuja Richard Wagner ei laiminlyönyt montakaan tilaisuutta parjata nk. kevyttä musiikkia. Syntyi toki musiikillisia arvoja, jotka 'porvarissääty' on omalta suurelta vuosisadaltaan, niitä ansiokkaasti vaalien ja pääomaa kartuttaen, säilyttänyt meidän ja varmasti tulevienkin polvien henkisiksi rakennusaineiksi. Mutta syntyi myös jyrkkä ero taiteen ja viihteen välille."

Uschanov lainaten ruotsalaista musiikkitieteen tohtori Gunno Klingforsia: "Leipzigin kuuluisa Tuomas-kirkko, jonka kanttorina Bach toimi, on isompi kuin Helsingin uuden musiikkitalon yli 1700-paikkainen pääsali. Kun sähköisiä äänentoistolaitteita ei vielä ollut olemassa, näin suurissa tiloissa oli soitettava todella kovaa, jotta mitään edes erottui."

Bachia sukupolven verran vanhempi itävaltalainen kirjailija-säveltäjä Johann Beer kirjoitti vuonna 1697, että "tahti on koko musiikin sielu" ja "joka ei pidä kiinni tahdista, pitää harvoin kiinni kunniastaankaan".

Uschanov edelleen: "Ennen kuin esimerkiksi konsertit 1800-luvun loppua kohti alkoivat muuttua nykyisen kaltaisiksi hiljentymis- ja hartaustilaisuuksiksi, ne olivat periaatteessa samanlaisia äänekkäitä seurustelu-, juopottelu- ja huvittelutapahtumia kuin tänä päivänä populaarimuusikkojen klubikeikat."