PALUU ALKUUN

Klikkaa isommaksi!

Eilen avattiin Hyvinkään taidemuseossa Hannu Lindholmin "Paluu alkuun" -näyttely. Ohessa Pirjo Hämäläisen avauspuhe.

"Hyvät naiset ja herrat

Hannu Lindholm on ollut 1970-luvulta alkaen Hyvinkään taiteen suuri vaikuttajahahmo. Luontainen vaatimattomuus on estänyt Hannua tunkemasta eturiviin, mutta hänen jälkensä on näkynyt vuosikymmeniä Hyvinkään taiteilijaseurassa ja Hyvinkään taidekoulussa. Kumpaakin näistä Hannu on aivan ratkaisevalla tavalla ohjannut.

Vaatimattomuus ei ehkä ole meidän maailmamme korkeimpia hyveitä, mutta silti se on myös Hannun 2000-luvun taiteen avaintermi. Hänen maalauksensa ovat vailla itsekorostusta, tekijästä etäännytettyjä, kooltaan pieniä, aiheiltaan tuttuja, sisällöltään niukkoja.

Hannun 2000-luvun tuotanto voidaan jakaa karkeasti kolmeen osaan, Åvikin maisemiin, Hyyppärän maisemiin ja vesimaisemiin, toisin sanoen järvi- ja merikuviin.

Åvik Vantaanjoen varrella on ikivanhaa Hyvinkäätä. Joen rannalla on saattanut kulkea jo esihistorian kaudella tie, kuivatun Hyvinkäänjärven erottaa yhä, Krissin kartano ja Krissin rautatiesilta tuovat Åvikiin oman ajallisen ulottuvuutensa.

Hannu ei ole kuitenkaan poiminut näitä maalauksellisia, ympäristöstään erottuvia kohteita, vaan hän on tyytynyt tyypilliseen, aivan tavalliseen peltomaisemaan. Mieleen nousee Juhani Aho, Hannua 90 vuotta vanhempi kirjailija, josta on tässä kuussa paljon puhuttu.

1880-luvun realismiin kuului tyypillisyyden idea: ei kuvattu erikoisia yksilöitä, vaan hahmoja, joissa monien yksilöiden ominaisuudet yhdistyivät ja tiivistyivät. Ahon Rautatien Matti ja Liisa eivät ole oikean mökin oikeita, keveästi naamioituja asukkaita, vaan savolaisuuden tai suorastaan suomalaisuuden tyyppiesimerkkejä.

Hannun Åvik-maisemissa on monta ajallista kerrosta. Niissä on 1880-luvun realismin tyypillisyyttä, 1970-luvun realismin anonyymia otetta ja meidän aikamme sarjallisuutta ja käsitteellisyyttä. Meidän ajallemme ominaisia ovat myös historialliset lainat ja kommentit. Åvik-maisemien taustalla häämöttävät ranskalaisen Claude Monet´n heinäsuovat, lummelammikot, katedraalit ja muut teossarjat, joissa perusideana oli valaistuksen vaihtuminen vuorokaudenaikojen vaihtuessa.

Ranskalaiset impressionistit elivät ikuista kesää, mutta Hannun Åvikissa on myös talvi, syksy, kevät. Sadoissa Åvik-maisemissa Hannu on ottanut huomioon ne kaksi sykliä, jotka maapallon liike auringon ympäri aiheuttaa: vuorokauden ajat ja vuodenajat. Mutta sanomana ei ole ehkä sittenkään jatkuva muutos, vaan paremminkin pysyvyys, sillä luonto kiertää maapallon mukana ympyrää. Vaikka muutokset ovat rajuja, kaikki palaa lopulta ennalleen. Kesä on nyt auttamatta mennyt, mutta me tiedämme, että kohta on taas samanlainen kesä ja samoissa puissa samanlaiset vihreät lehdet.

Åvikin maisemista on koottu tänne valtava ryhmä, peltomaiseman päiväkirja, jossa on 360 sivua, mutta samanhenkiset Hyyppärän maisemat ovat hiukan syrjemmällä. Niitä on helppo tarkastella yksilöinä ja huomata, että hyvinkääläisen luonnon seassa on maalauksellisia viitteitä Hannun nuoruuden maisemiin, jopa Pohjois-Karjalaan ja sen vaaroihin.

Järvi- ja merimaisemissa Hannu on etsinyt Åvikin lailla tyypillisyyttä, mutta hän on kulkenut tiellään vielä pidemmälle. Maalaukset ovat Karjalohjalta, Keuruulta, Taalintehtaalta, järvi vaihtuu mereksi ja Keski-Suomi rannikko- Suomeksi, mutta kuva, näkymä, pysyy periaatteessa samana. Voisi melkein sanoa, että maalaukset eivät esitä kohdettaan.

Mitä ne sitten esittävät? Nähdäkseni ne esittävät maiseman maalaamista. Niihin on tiivistetty suomalaisen maisemamaalauksen historiaa, Eero Järnefeltin pilviä, Akseli Gallen-Kallelan järvenselkiä, näitäkin vanhempien taiteilijoiden tallennuksia. Hannu osaa käyttää kultakauden mestarien kieltä kuin omaansa ja asettua yli sadan vuoden jälkeen heidän tulkikseen. Niin Åvikin maisemissa, Hyyppärän maisemissa kuin vesimaisemissa luontoa katsotaan hyvin tietoisesti vanhemman taiteen läpi.

Hannun näyttelyn otsikkona on Paluu alkuun. Sen voi ymmärtää monella tavalla, mutta ennen muuta se viittaa Hannun taiteilijan uraan, henkilökohtaiseen sykliin. Hannu teki 1970- ja 80-luvulla maisemia ja maisemia hän tekee jälleen, mutta kyse ei ole mistään tuhlaajapojan paluusta, vaan ajattomuudessaan hyvinkin ajankohtaisesta ratkaisusta. Melun sijasta monet meistä kaipaavat hiljaisuutta, korskeuden sijasta vaatimattomuutta, luonnon hyväksikäytön sijasta luonnon kunnioitusta, kulutuksen sijasta ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Tämänkaltainen viesti Hannun maisemista käsittääkseni välittyy."

Näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös julkaisu Hannu Lindholmin taiteesta.