Tässä Jaan Kaplinskin blogista vapaasti kääntämäni kirjoitus:
SOFI OKSANEN JA STALININ PALKINTO
Sofi Oksasen "Puhdistus"-romaanin valtava menestys ällistyttää minua. Mutta muistaen kirjoja, joita luin lapsuudessani, ymmärrän sitä jollain tasolla. Viisikymmentäluvun alkupuolella minulla ei ollut montakaan kirjaa luettavana Eestissä ja myöhemmin luettuani melkein kaikki itsenäisessä Eestissä julkaistut lastenkirjat, jotka sain käsiini, aloin lukea enimmäkseen aikuisille tarkoitettua neuvostokirjallisuutta. Näiden käännösten joukossa oli tusinan verran Stalin-palkittuja. Jotkut niistä olivat hyvin kirjoitettuja kuten Aleksei Tolstoin Pietari Suuri ja Viktor Nekrasovin Stalingradin juoksuhaudoissa. Suurin osa muusta oli nimetöntä, sumeaa koko- tai puolimytologista tarinaa sadistisista saksalaisista ja heidän apureistaan antisankareina ja urheista, isänmaallisista partisaaneista sankareina. Kaikesta huolimatta nämä kirjat täyttivät syvän psykologisen tarpeemme satuihin sankareista ja konnista. Oksasen kirja asettuu samaan kategoriaan lapsuuteni stalinististen kirjojen kanssa, sankarit ja antisankarit ovat vain vaihtaneet paikkojaan. Se on taitavasti kirjoitettu kauhutarina, jossa ruumiita riittää. OK.
Ainoa mutta vakava vastalauseeni kirjasta on, että se on olevinaan realistinen kertomus elämästä Neuvosto-Eestissä 1900-luvun toisella puoliskolla ja on näemmä hyväksytty sellaisena yleisesti Euroopassa ja Amerikassa. Sofi Oksanen, jolla ei ole suoranaista kokemusta ajasta ja tapauksista, joita hän kuvaa, on ottanut osan elämäämme ja solminut sen yhteen ideologismytologisen kirjallisuuden ikiaikaisten sääntöjen mukaan ja on nyt myymässä sitä länteen. Hän myy vääristeltyä versiota elämästämme. Elämämme Neuvosto-Eestissä ei ollut kauhutarina! Totta kai oli monia hirvittäviä episodeja ja terrorin vuosia, mutta kaikkiaan elämämme oli usein melko kiinnostavaa ja hauskaa. En voi hyväksyä ajatusta, että oma, vanhempieni, ystävieni tai kollegojeni elämä ei olisi ollut elämisen arvoista tai että olisimme tunteneet elävämme vankeina suuressa vankileirissä. Se oli kurja maa, mutta maailmassa oli silloin kuten nytkin paljon kurjempiakin maita. Yksi perusvakaumuksistani on, ettei Saatanaa ole (luultavasti ei myöskään Jumalaa, mutta se ei ole nyt tässä tärkeää). Neuvostoliitto ei ollut saatanallinen maa. Ja elämämme, jota elimme 1900-luvun toisella puoliskolla tässä maassa, ei ollut elämää joidenkin saatanallisten sääntöjen mukaan eikä Saatanan tai hänen kätyriensä valvonnassa. En halua, että kukaan ottaa minulta pois elämääni ja myy siitä väärennettyä versiota tietämättömille ihmisille ulkomailla. Dixi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti