Eilen avattiin Hyvinkään Taidemuseossa
Liisa Björnin näyttely. Kylän älymystö tietenkin kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan.
Näin avasi
Pirjo Hämäläinen:"Hyvät avajaisvieraat,
Ihana Liisa Björn, jonka maalausten keskellä täällä nyt seisomme, on suurten vastakohtien persoona. Hänessä on karjalaista eloisuutta ja pohjalaista ehdottomuutta, hän on kytäjäläinen maalaistyttö ja samalla Tallinnassa opiskellut ja Pietarin huippugallerioissa näyttelyitä pitänyt taiteilija, hän on huumorintajuinen ja lempeä äiti ja yössä lentävä Kirke, noitanainen.
Liisa on halunnut korostaa tässä näyttelyssä yön merkitystä. Yö on käytännön pakostakin hänen työskentelyaikaansa, mutta yö myös avaa alitajunnan portit ja päästää ulos päivän kätkemiä tunteita, ajatuksia ja intohimoja.
Ihmisellä sanotaan olevan yöpuoli ja päiväpuoli, mutta vastapareja voidaan soveltaa laajemminkin. Karjalaisten on sanottu edustavan suomalaisten yöpuolta, sillä he ovat uskoneet elämän syvyyteen, sanan taikamahtiin, myytteihin, mystiikkaan. Itä näyttäytyy kaiken kaikkiaan maailman yöpuolena ja länsi sen päiväpuolena.
Yö on niin ikään naisten aikaa. Kuu on feminiininen, hedelmällisyyteen liittyvä taivaankappale, auringon vaimo, monien jumalattarien ja myös Neitsyt Marian tunnus. Uspenskin katedraalissa Helsingissä kunkin kupolin päällä on kaksi tunnusta, miehinen risti ja naisellinen puolikuu.
Liisan taiteen päähenkilö on nainen. Nainen on lihallinen ja väkevä, hän hallitsee maalausten tilaa ja tapahtumia. Muut henkilöt, olennot ja eläimet ovat tavallaan naisen mielikuvia, hänen ryöppyävän alitajuntansa tuottamia näkyjä. Nainen rimpuilee ja tempoo, liekit kärventävät häntä, hän huutaa kipuaan, joka on yhtä lailla himoa.
Liisa on puhunut maalaustensa yhteydessä matkasta manalaan ja sieltä takaisin. Suomalaisessa perinteessä tuonpuoleisessa kävivät shamaanit, antiikin perinteessä suuret sankarit ja uudesti syntyvät jumalolennot. Liisan taiteessa kyse lienee kuitenkin symbolisesta kuolemasta, eräänlaisesta siirtymäriitistä, jossa ihmisen entinen minä kuolee ja uusi syntyy tilalle. Manalassa, alitajunnassa, psyyken pohjakerroksissa, nainen kohtaa perimmäiset pelkonsa ja painajaisensa ja nousee uudistuneena ja eheytyneenä maan pinnalle.
Maalausten naisilla ja myös miehillä on vierellään voimaeläimiä, sielueläimiä tai toteemieläimiä, lähinnä suuria kissoja. Ihmisen ja eläimen salaperäinen yhteys kuuluu kaikkein vanhimpiin uskomuksiin. Meillä Pohjolassa ihmiset katsoivat olevansa karhun tai hirven sukua, Aasiassa suku johdettiin usein tiikeristä.
Tyyliltään Liisan teokset jatkavat ekspressionismia, jolla on ollut Hyvinkään taidehistoriassa aivan erityinen sijansa. Tyko Sallisen, Jalmari Ruokokosken ja Yrjö Saarisen lisäksi kannattaa muistaa täällä jonkin aikaa vaikuttanut Hannu Rönkkönen ja hänen raadollisen punahehkuiset kuvansa.
Ekspressionistien tapaan Liisa kaihtaa kaikkea pikkusievää, keskinkertaista, sopuilevaa ja söpöilevää. Sairaus, hulluus ja kuolema olivat enkelit, jotka ympäröivät kehtoani, ekspressionisteista suurin, Edvard Munch sanoi.
Liisan kytäjäläisen kehdon ympärillä seisoi epäilemättä myönteisempää väkeä, mutta räiskyvänä, vahvasti elävänä ja syvästi tuntevana ihmisenä hän on onnistunut yhdistämään ikivanhat myytit rosoiseen nykytodellisuuteen, bodareihin, tatuoituihin käsivarsiin, virolaisiin, venäläisiin, Remun Paholaisen masurkkaan.
Ekspressionistien energia kumpuaa yleensä väristä, näin Liisallakin. Kun väri on tärkeä, muoto on usein vähemmän tärkeä. Liisan tummemmat työt paljastavat kuitenkin erittäin taitavan piirtäjän. Väri ja viiva, ruumis ja henki ovat täällä tänään hienolla tavalla läsnä.
Arvoisat avajaisvieraat, nauttikaa näkemästänne. Onneksi olkoon, Liisa, menestystä näyttelyllesi."
